Laiha sopu, lihava riita

Vanha viisaus sanoo jotenkin niin, että jos aloitat sodan, mieti samalla miten sen lopetat.

No eihän työmarkkinoilla ole kyse sentään sodasta,  onneksi. Mutta sama viisaus pätee myös siihen. 

Opimmeko mitään?

Kerronpa omakohtaista kokemusta ja samalla myös taustaa siihen miksi itse ajattelen siten kuin ajattelen.

Astelin ensimmäisen kerran Voikkaan paperitehtaan portista sisälle kesäkuussa 1983, silloisen Kymiyhtiön ammattikoululaisena. Siitä alkoi vuoden koulujakson jälkeen vakituinen, siis toistaiseksi voimassa oleva työsuhde Voikkaalle.
80-luvulta muistan myös sen, että liiton jäsenyys oli lähes velvollisuus.  Liittoon liityttiin, koska...liittoon piti liittyä. Niin minäkin, sen kummemmin ihmettelemättä.
Muistan myös ne monet kerrat kun palkoista neuvoteltiin. Koneita ajettiin alas eli pysäytettiin "neuvottelujen vauhdittamiseksi". Keskeinen työkalu neuvotteluissa oli paperin tes:n 11 pykälä. 
Mutkia oikoen siinä oli kyse siitä että aina kun tuli jokin uusi laite tai työtapa, sitä ei otettu käyttöön ennen kuin korvauksesta oli sovittu. Ei vaikka uusi laite olisi helpottanut työtä.
Jos jokin neuvotteluissa ei edennyt, oli hyvin yleistä se, että "kammet käännettiin käytävälle" eli tuotanto pysäytettiin.  Tällä siis kiristettiin työnantajaa myöntymään työntekijöiden vaatimuksiin. Ja usein se onnistui.  Koska se pienimmän riesan tie oli maksaa.
On kuitenkin selvää se että tällä oli vaikutuksia siihen miten työnantaja suhtautui tällaiseen tapaan toimia. Siitä jäi käsittääkseni diplomaattisesti sanottuna paha maku ja ikävä muistijälki.
Tuo toimintatapa toikin työntekijöille palkkoihin korotuksia ja muita etuja.
Mutta ajat muuttuivat.

Uusi aika, uudet tavat

90-luvulle tultaessa tuli myös merkittäviä muutoksia paperiteollisuudessa.  Syntyi ensin Kymi-Stömberg, sitten Voikkaan tehdas oli osa Kaukaan tehdasta. Lopulta syntyi metsäjätti, UPM.
Sen myötä jokainen tehdas oli oma yksikkönsä. Vastuussa omasta tuloksestaan. Enää eivät vahvemmat yksiköt paikkanneet heikompien tulosta.
Jokainen tehdas ja konelinja kilpaili paitsi muiden yhtiöiden, niin myös konsernin sisällä toistensa kanssa. Tämä pakotti muuttamaan ajattelua ja toimintatapoja myös ay-liikkeessä.
Jo 90- luvulla ja 2000-luvun alussa olikin nähtävissä myös neuvottelukulttuurin muutoksia.
Voikkaalla oli vuosien saatossa kyetty tekemään merkittäviä paikallisia sopimuksia ja reagoimaan muuttuneisiin tilanteisiin vähentämällä henkilöstön määrää yli tuhannesta reippaasti alle sen. Pehmeillä keinoilla, luonnollisen poistuman kautta. Puhuttiin Voikkaa-hengestä.
Tulkintaa tes:sta oli myös muutettu ja  nyt sovittiin laitteet ja muu kokonaisuutena. Ilman jarrutuksia, laitteet käyttöön ja sopimusneuvotteluissa sitten kaikki "könttänä". Realiteetit oli ymmärretty ja opittiin tulemaan vastaan.

Kosto vai realismi

On kuitenkin selvää, että kaikesta mitä on tehty, jää aina muistijälki. Ja ei vain hyvässä.
Ihminen muistaa ja ihminen kostaa. Sellaisia me olemme.
Kun tultiin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin,  alkoi mielestäni "viimeinen otatus". Näin itse sen koin.
Kävin luottamusmieskurssia Kiljavalla vuoden  2005 alussa. Silloin meitä kurssille osallistuvia varoitettiin siitä, että on tulossa jotain suurta ja ikävää. Ja että paperipatruunat ovat viritelleet omaa yhteishenkeään ja lainaan nyt sitä, mitä muistan kuulleeni kerrotun: "nyt laitetaan Paperiliitto polvilleen".

Keväällä 2005 alkoi sitten tapahtumaan.  Ensin Paperiliitto järjesti kahden päivän työtaistelun, lakon. Sen päätyttyä emme menneetkään töihin vaan työnantaja esti sen työsululla.
Tätä sulkua kesti viikkoja. Olisko ollut noin seitsemän viikkoa. Se päättyi sopimukseen.
Työsulku on varsin poikkeuksellinen toimenpide.  En toista muista omalta työuraltani.

Lopun alkua

Työsulun jälkeinen aika oli, näin jälkikäteen ajateltuna,  omituisen odottavaa. Jotain oli tapahtumassa mutta en oikein kyennyt hahmottamaan mitä. En vaikka olin luottamushenkilönä ja kävin mm.toimikunnan kokouksissa.
Huoli tulevasta kuitenkin lisääntyi jatkuvasti lähestyttäessä vuodenvaihdetta.
Joulukuussa 2005 meille voikkaalaisille kerrottiin synkät madonluvut toimialajohtaja Jyrki Ovaskan suulla. Tehdas on raskaasti tappiollinen ja suunta on muutettava.
Piti tehdä suunnitelma tähän pääsemiseksi.  Tässä vaiheessa ei UPM kertonut sanallakaan muusta. Ei siis vihjettäkään esim.suunnitelmista lakkauttaa koko tehdas.

Niinpä voikkaalaiset, sen ylintä johtoa myöten, olivat valmiita kaivamaan koolle vaaditut säästöt sekä tekemään suunnitelman tehtaan tulevaisuuden turvaamiseksi. 
Se esitys lähetettiin UPM:lle. Vastausta jäätiin odottamaan.

Tätä vastausta esitykseen ei koskaan saatu. Tai saatiin mutta aivan eri tavoin kuin kukaan meistä oli edes kuvitellut. 8.3 2006 UPM ilmoitti suunnittelevansa Voikkaan paperitehtaan sulkemista ja käynnistävänsä yt-neuvottelut!

Kuinka paljon tähän kaikkeen vaikutti historia, sen hetkinen tulos ja näkymä tulevaan sekä tehtaan kehittämispotentiaali? Sitä voi vain arvailla. Voikkaa oli paperiteollisuuden rakennemuutoksen ensimmäisen iso ruumis. Se käynnisti pitkän ja yhä jatkuvan tehtaiden ja konelinjojen lakkauttamisketjun alalla.


Nykyhetki

Näen niin, että matkan varrella, yli vuosisadan aikana,  on tehty paljon oikeita ratkaisuja mutta myös tukku virheitä.
Koskaan ei pidä ajatella niin että kannattaa ottaa selkävoitto. Aina kannattaa hakea tulosta neuvotellen. On kyettävä näkemään myös toisen osapuolen syyt ja ymmärtää ettei kaikkea voi saada vain itselleen ja omalle eturyhmälle.
Jos toinen kokee hävinneensä taistelun, voi se sodan kuitenkin voittaa. 
Ay-liike on historiansa aikana saanut aikaiseksi paljon hyvää ja merkittävää. Se on taistellut ja joutunut taistelemaan työntekijöiden hyväksi. Keinot eivät ole aina olleet reiluja,
Toisaalta,  ei työnantajia voi myöskään päästää pälkähästä.  Sielläkin on ollut historiassa paljon suoranaista työntekijöiden hyväksikäyttöä ja alistamista.

Työlainsäädäntö lähtee heikomman suojelun periaatteesta.
Tämä on hyvä muistaa. Mutta on hyvä myös tunnistaa ja tunnustaa, että aina ei työnantaja ole yksiselitteisesti se vahvempi osapuoli.
Ajat ovat muuttuneet ja siksi myös lainsäädännön tulee elää ajassa.
Kun Sipilän hallitus ajoi muutoksia työelämän lainsäädäntöön, sai se vastaansa koko ay-liikkeen ja sen aikaisen opposition.  EI, EI ja EI. Kaikkeen tuntui olevan vastauksena EI!
Kun sitten teimme sellaisia muutoksia joita ay-liike itse oli pitkään tavoitellut, ei niitäkään kiitelty. Jos oli kymmenen esitystä, joista yhdeksän hyvää työntekijöille, niin kaikki huuto keskittyi vain vastustamaan sitä yhtä, negatiiviseksi koettua esitystä.
Nyt, kun Orpon hallitus ajaa todella monia heikennyksiä tulonsiirtoihin ja ns.etuihin, ollaan taas keskellä työtaisteluja, jopa yleislakon uhkaa on väläytelty.

Olen itse, osin näiden omien kokemusteni vuoksi sitä mieltä että en vastusta uudistuksia ja monet niistä ovat aivan välttämättömiä. Mutta niiden vaikutusten pehmentämiseksi ja ehkä jopa toimien paremman oikeutuksen vuoksi, tarvitaan tasapainottavia esityksiä.
Jos hallitus sellaisia tekisi, olisi kovin toivottavaa että niille annettaisiin myös arvoa. Jos niille käy kuten Sipilän hallituksen ns.kymppilistalle, ei pidä ihmetellä jos halua edes sellaisten harkitsemiseen ei löydy.
Ja sanomattakin, sanon sen silti, on selvää, ettei Suomelle riitä ratkaisuksi veronmaksajien rahoilla työllistäminen ja/tai jonkin uuden kokonaisuuden perustaminen.
Tarvitaan rakenteellisia uudistuksia ajoissa.

Jotta uudistuksia voidaan tehdä ja uskoa siihen että niiden takana on yhteinen hyvä, tarvitaan |ennen kaikkea luottamusta. Se taas tulee tekojen kautta ja on ansaittava joka päivä.

Näiden seikkojen vuoksi kannatan sopimisen, joskus tuskastuttavan hidastakin tietä, rytinän sijasta. Eläkeratkaisu oli hyvä esimerkki siitä että kun on tahtoa, tarvetta ja halua, löytyy myös keinot.

Olen jo kauan aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että meidän sosiaaliturvajärjestelmämme sekavuus ja sen epäjohdonmukaisuus aiheuttaa sen, että hallitus toisensa jälkeen mikromanageeraa erilaisten aktiivimallien kanssa ja samalla varsinainen ongelma jää ratkaisematta. Hallituskausi ei siihen riitä ja lisäksi keinot suututtavat ihmiset äänestämään ikäviä toimia vastustavia tahoja. Tätä humppaa jatkuu vaalikaudesta toiseen.  Tarvitaan siksi yli vaalikausien ulottuva ohjelma johon myös sitoudutaan.  En valitettavasti usko sellaisen konsensuksen syntymiseen. Eli mennään kovemman tien kautta. 

Lopuksi toivon, että kun käytetään esimerkkinä tai verrokkina muita Pohjoismaita,  oltaisiin rehellisiä. Suomi ei ole Tanska eikä Ruotsi vaan Suomi.
Jos poimitte vain rusinoita pullasta, jää kokonaan kertomatta miten pulla on leivottu. Se on kokonaisuus.