Pandemia, korona, oli erittäin poikkeuksellinen kriisi. Oli täysin perusteltua, että valtio käytti rahaa yritysten tukemiseen, terveydenhuoltoon ja talouden vakauttamiseen. Harva kiistää sitä.
Mutta pandemian aikana tapahtui myös jotain muuta: suomalaisen finanssipolitiikan keskeinen kurinalaisuusmekanismi, menokehys, käytännössä sivuutettiin.
Samalla valtion menoja kasvatettiin myös monilla sellaisilla päätöksillä, jotka eivät liittyneet suoraan koronakriisin hoitoon.
Tätä kokonaisuutta kutsutaan usein “koronan ulkopuolisiksi menoiksi”.
Kehyssääntö – suomalaisen budjettikurin kulmakivi
Suomessa valtion menoja on pitkään ohjannut niin sanottu menokehysjärjestelmä. Sen idea on yksinkertainen: hallitus sopii vaalikauden alussa menokaton, jota ei ylitetä ilman erittäin painavaa syytä.
Järjestelmän tarkoitus on estää tilanne, jossa poliittinen paine kasvattaa menoja vuosi vuodelta ilman kokonaiskuria. Kriisin aikana Marinin hallitus kuitenkin päätti, että menokehys ei rajoita koronaan liittyviä menoja. Tämä oli monien mielestä perusteltua – kriisissä valtio joutuu toimimaan nopeasti.
Ongelma syntyi siitä, että samaan aikaan tehtiin myös runsaasti päätöksiä, jotka eivät liittyneet pandemiaan.
Menot kasvoivat paljon – mutta kaikki ei ollut koronaa
Pandemiavuosina valtion menot kasvoivat kymmeniä miljardeja euroja verrattuna aiemmin suunniteltuun tasoon. Osa tästä oli suoraan koronakriisin hoitoa: yritystukia, rokotuksia ja talouden elvytystä.
Mutta arvioiden mukaan noin 20–23 miljardia euroa oli menoja, jotka eivät liittyneet suoraan pandemiaan.
Kyse ei ollut mistään yhdestä hankkeesta, vaan monien päätösten summasta. Esimerkkejä ovat:
- oppivelvollisuuden laajentaminen ja maksuton toinen aste
- hoitajamitoituksen nostaminen vanhuspalveluissa
- hoitotakuun kiristäminen
- kuntien rahoituksen lisäykset
- sosiaaliturvan korotukset
- koulutuksen ja tutkimuksen lisärahoitus
Yksittäisinä päätöksinä nämä eivät ole valtavia. Yhteenlaskettuna ne kuitenkin nostivat valtion menotasoa pysyvästi.
Arvioiden mukaan pysyvät politiikkapäätökset lisäsivät menoja noin 2–3 miljardilla eurolla vuodessa.
Kehyssäännön kiertämisen ongelma
Tärkein kysymys ei ehkä ole se, olivatko yksittäiset uudistukset hyviä vai huonoja. Niistä voidaan perustellusti olla eri mieltä.
Keskeinen ongelma liittyy menokehysjärjestelmään.
Jos kriisin aikana sovitaan, että menokehys ei koske kriisimenoja, mutta samalla lisätään muitakin menoja, järjestelmä menettää uskottavuutensa. Käytännössä kriisi voi silloin toimia poliittisena “ikkunana”, jonka kautta menotasoa nostetaan.
Juuri tätä monet talousasiantuntijat ovat pitäneet pandemian ajan finanssipolitiikan keskeisenä ongelmana.
Velka ei ole ilmainen
Pandemian jälkeen Suomi jäi tilanteeseen, jossa valtion menotaso on aiempaa korkeampi ja velka kasvanut nopeasti.
Kun korot olivat lähellä nollaa, velka tuntui halvalta. Nyt korkomenot ovat nousseet nopeasti. Tämä tarkoittaa, että menojen kasvu näkyy entistä selvemmin valtiontalouden paineena.
Talouspolitiikan kannalta keskeinen kysymys on nyt yksinkertainen:
mitä menoja ollaan valmiita priorisoimaan – ja mitä ei.
Lopuksi
Pandemian aikana tehtiin paljon sinällään välttämättömiä päätöksiä. Mutta samalla tapahtui myös perustavaa laatua oleva muutos: finanssipolitiikan tärkein kurinalaisuusmekanismi ohitettiin.
Kun menokehys joustaa kriisin aikana, järjestelmän uskottavuus riippuu siitä, käytetäänkö joustoa vain kriisin hoitoon – vai myös muihin poliittisiin tavoitteisiin.
Pandemian jälkeinen keskustelu kertoo, että tästä kysymyksestä ei Suomessa ole vieläkään saavutettu yhteistä näkemystä. Velkajarrusta ei siitäkään ole 100 % yhteisymmärrystä.
Ketkä tahansa ovat seuraavassa hallituksessa, joutuvat kurimukseen. Niillä on edessään valtava alijäämä ja kiihtyvä velkaantuminen. Sille hallitukselle totean jo nyt: ensimmäinen päivä on juhlapäivä, sitten alkaa itku ja hammasten kiristys.
Ottakaa opiksenne virheistä älkääkä toistako niitä. Jooko?
Kommentit
Lähetä kommentti