Kesällä 2017 perussuomalaiset valitsivat Jussi Halla-ahon puolueen puheenjohtajaksi. Halla-aho ilmoitti, että perussuomalaiset halusivat jatkaa hallituksessa ja noudattaa sovittua hallitusohjelmaa. Keskusta ja kokoomus kuitenkin katsoivat, etteivät ne halunneet jatkaa hallitusyhteistyötä Halla-ahon johtamien perussuomalaisten kanssa.
Hallitusyhteistyö kuitenkin jatkui kun osa perussuomalaisten kansanedustajista jäi hallitukseen ja perusti uuden eduskuntaryhmän. Julkisessa keskustelussa heidän ratkaisunsa sai nopeasti leiman: heitä syytettiin ministerinpaikoista kiinni pitämisestä, oman edun tavoittelusta ja niin sanotusta "hillotolppailusta". Puhumattakaan kaikesta muusta mitä päälle kaadettiin...
Nyt eletään Orpon hallituksen aikaa. Myös nykyiset perussuomalaiset ovat joutuneet tekemään kannattajilleen vaikeita kompromisseja. Puolueen kannatus on ajoittain laskenut, mutta puolue on korostanut, että hallitusohjelma halutaan viedä loppuun ja hallitusyhteistyön jatkuvan. Eilisessä luottamusäänestyksessä he tukivat sekä hallituksen jatkoa että pääministeri Orpoa.
Tästä herää kiinnostava kysymys. Miksi hallituksessa pysymistä pidettiin vuonna 2017 monien mielestä merkkinä vallasta kiinni pitämisestä, mutta nyt sitä pidetään vastuunkantona?
Vuoden 2017 tilanne oli toki poikkeuksellinen, koska yhteistyön katkaisun ratkaisu tuli keskustalta ja kokoomukselta, ei niinkään Halla-ahon johtamilta perussuomalaisilta. Silti julkisessa keskustelussa voimakkain arvostelu kohdistui niihin perussuomalaisiin, jotka päättivät jäädä hallitukseen.
On selvää, että politiikassa kompromisseja tehdään kaikissa hallituksissa.
Jokainen hallituspuolue joutuu hyväksymään ratkaisuja, joita se ei yksin olisi tehnyt. Siksi olisi perusteltua arvioida kaikkia puolueita samoilla mittapuilla.
Jos hallituksessa jatkaminen on vastuunkantoa silloin, kun kompromissit ovat vaikeita, samaa periaatetta pitäisi voida soveltaa riippumatta siitä, mikä puolue on kyseessä.
Jos taas vallassa pysymistä pidetään osoituksena oman edun tavoittelusta, arvioinnin pitäisi olla johdonmukaista kaikkia kohtaan.
Poliittinen keskustelu tarvitsee vähemmän leimoja ja enemmän samoja pelisääntöjä kaikille. Muuten vaarana on, että samanlainen toiminta saa täysin erilaisen arvion riippuen siitä, kuka sitä tekee.
Sama ilmiö näkyy myös vaalirahoituksesta käytävässä keskustelussa. Kun yritykset tukevat oikeistopuolueita, sitä pidetään helposti ongelmallisena. Kun taas ammattiliitot ja muut työmarkkinajärjestöt tukevat vasemmistopuolueita, sitä pidetään usein luonnollisena osana demokratiaa.
Todellisuudessa molemmissa tapauksissa ulkopuoliset tahot tukevat poliittisia toimijoita edistääkseen omia tavoitteitaan. Kyse on samasta ilmiöstä, vaikka tukijoiden tausta on erilainen.
Siksi keskustelun pitäisi koskea samoja pelisääntöjä kaikille. Jos vaalirahoitusta pidetään ongelmallisena, sen pitäisi olla sitä riippumatta siitä, tuleeko raha yrityksiltä vai työmarkkinajärjestöiltä. Ja jos se hyväksytään osana avointa demokratiaa, sama periaate pitäisi ulottaa kaikkiin.
Kaksinaismoralismi alkaa silloin, kun sama teko tuomitaan tai hyväksytään sen perusteella, kuka sen tekee – ei sen perusteella, mitä todella tapahtuu.
Hallituksessa joko ollaan tai ei olla. Hyvässä ja pahassa. Mutta mikään vankilahan se ei ole. Kyllä sieltä poiskin pääsee.
"Politiikassa kaksinaismoralismi alkaa siitä, että sama teko on skandaali vastustajan tekemänä, mutta välttämättömyys omien tekemänä."
Min miälest.
Kommentit
Lähetä kommentti