Kun urheilujärjestöjen päätöksiä arvostellaan, vastauksena kuullaan lähes poikkeuksetta sama fraasi: "Urheilua ja politiikkaa ei pidä sotkea keskenään."
Se on kaunis ajatus. Harmi vain, että käytännössä se on pelkkä myytti.
Urheilu on ollut politiikkaa niin kauan kuin kansainvälistä urheilua on ollut olemassa. Olympialaisissa marssitaan valtioiden liput edellä, mitalit lasketaan maittain ja menestystä käytetään kansallisen ylpeyden sekä kansainvälisen vaikutusvallan rakentamiseen. Kun voitto tulee, sitä juhlivat presidentit ja pääministerit. Kun kriisi tulee, yhtäkkiä muistutetaan, ettei politiikka kuulu urheiluun.
Erikoista.
Viime vuosien keskustelu Venäjän osallistumisesta kansainväliseen urheiluun on jälleen paljastanut tämän ristiriidan. Päätöksiä perustellaan urheilijoiden oikeuksilla, neutraaliudella ja urheilun yhdistävällä voimalla. Samalla halutaan uskotella, ettei päätöksillä ole poliittista merkitystä.
Tietenkin niillä on.
Jokainen kansainvälisen urheilun suuri päätös on myös viesti maailmalle. Kysymys ei ole siitä, onko päätös poliittinen, vaan siitä, millaista politiikkaa sillä tehdään.
Kun vaikkapa FIFA kertoo puolustavansa urheilun riippumattomuutta politiikasta, moni jalkapallofani saattaa hieraista silmiään. MM-kisat ovat löytäneet tiensä Venäjälle, Qatariin ja Saudi-Arabiaan(2034) harvinaisen johdonmukaisesti. Jos tässä ei ole kyse rahasta ja geopoliittisesta vaikutusvallasta, kyseessä lienee maailman pisin sattumasarja. Tavallisen katsojan on vaikea välttyä ajatukselta, että periaatteet ovat kansainvälisessä urheilussa usein joustavampia kuin säännöt kentällä.
Ehkä kaikkein väsyneintä onkin järjestöjen valikoiva periaatteellisuus. Politiikkaa vastustetaan silloin, kun se hankaloittaa kilpailujen järjestämistä, televisiosopimuksia tai kansainvälisiä suhteita. Mutta kun politiikasta on hyötyä imagolle, markkinoille tai vaikutusvallalle, sitä ei enää pidetäkään ongelmana.
Siksi monen urheilufanin turhautuminen on ymmärrettävää. Ongelma ei välttämättä ole yksittäinen päätös, vaan tunne siitä, että samoja sääntöjä ei sovelleta johdonmukaisesti kaikkiin.
Olisi ainakin rehellisempää lopettaa puhe urheilun ja politiikan täydellisestä erottamisesta. Sellaista maailmaa ei ole koskaan ollut. Kenties urheilun suurin ongelma ei olekaan politiikka, vaan se, että sen vaikutusta yritetään edelleen teeskennellä olemattomaksi.
Ja sitä teeskentelyä on nykyään vaikeampi myydä kuin yhtäkään televisio-oikeussopimusta.
Kommentit
Lähetä kommentti